Hyvä itsetunto ryypäten ja rellestäen

2016/10/27


Huomaan ajattelevani tätä aihetta yhä enemmän ja enemmän. En tiedä, onko tämä nyt sitä aikuiseksi kasvamista vai mistä tämä kumpuaa, mutta viimeaikoina teinivuoteni ovat olleet tiiviisti mielessäni. Kysymyspostaukseni Teini-Anni vs. Nyky-Anni nousi parissa päivässä koko blogin luetuimmaksi tekstiksi, mitä en todellakaan osannut odottaa tätä humoristista postausta tehdessäni. Ehkä muutkin siis kipuilevat ja pohtivat aikuiseksi kasvamista. 
Minua itseäni tympäyttää ja harmittaa, kun mietin teinivuosieni töppäyksiä ja hulinointia. Avaudun joskus ystävilleni asiasta ja usein saan järkeviä vastauksia koskien sitä, että tärkeintä on se, mitä olet nyt ja mikä tällä hetkellä on tärkeintä elämässäsi, ei menneisyytesi. Olen luonnollisesti itsekin sitä mieltä ja onnellinen siitä, että olen saattanut jättää ne vuodet taakseni ja olla nyt tässä hetkessä täällä, missä olen nyt. Ja silloin, silloin minulla oli hauskaa enkä ajatellut asiaa sen enempää pahana.
Tämä nyt varmaan kuulostaa siltä, että olen elänyt rappioelämää Koivukylän ostarilla, mutta sain kuitenkin teinivuosieni aikana suoritettua lukion ihan hyvin arvosanoin sekä kerättyä sen verran järkeä päähän, että tiesin, mitä elämältäni ehkä tahdoin. Kontrasti noiden vuosien ja niitä edeltävien ja seuranneiden vuosien välillä on kuitenkin niin suuri, että muutos tuntuu valtavalta. 
Koen, että minulla on aina ollut suhteellisen hyvä itsetunto, mutta yläasteen vaihtuessa lukioon, koin tarvetta erottua kouluorientoituneesta kunnianhimoisesta joukosta. Olin itse halunnut huippulukioon, mutta jälkikäteen äitini sanat "Haluatko mieluummin olla keskiarvon yläpuolella normilukiossa kuin keskitasoa huippulukiossa?" ovat jääneet viisauden pisaroina mieleeni. Kuinka oikeassa äiti olikaan. 
Olin varmaan tottunut yläasteella olemaan parhaiden joukossa, joten kipuilin yhtäkkistä taantumistani  keskiarvoksi. Vaikka kyse ei ollut siitä, että minä olisin taantunut tai huonontunut tuon kesän 2009 aikana, en jaksanut yrittää loistaa muiden loistavien joukossa, vaan etsin toisia tapoja erottua. Lähdin rellestämään, en keskittynyt tunneilla, kävin röökillä muiden kaltaisteni kanssa ja otin kaiken irti luvasta olla seitsemän tuntia pois per kurssi. Saatoin 16-17 -vuotiaana jäädä kotiin kipeänä, koska minulla oli krapula. 17-vuotiaana lähdin vaihtoon, jossa oli ehdoton nollatoleranssi ryyppämisen suhteen. Silloin sanoin, että en kyllä millään pysty olemaan juomatta kymmentä kuukautta. 17-vuotiaana! Enkä pystynyt. 
Olin vähän kuin tapa-avioliitossa Jumalan kanssa. Kun bileissä tai missä lie pyydettiin kertomaan asia, jota ei uskoisi päälle päin, kerroin aina uskostani. Olin ylpeä, kun sain näyttää ihmisille toisenlaisen uskovan mallia, sellaisen joka voi pitää hauskaa ja olla rajaton. Nyt ajattelen, että se ei ole mikään kohteliaisuus, kun ihmiset sanoivat, että ei uskoisi sinusta.
Piilotin hauskan ja kaikille ystävällisen minäni kovan kuoren alle, joka halveksi niitä, jotka viitsivät yrittää tai jotka ottivat homman liian vakavasti. Perushuumorini on yleensäkin sarkastista, joten se sai nyt loistaa. Opettelin juomaan hemmetin hyvin, flirttailin ja keimailin. Olin todella otettu, kun känniset miehet ja pojat halusivat saada minut, se oli kivaa leikkiä ja buustasi itsetuntoani. 
En kokenut olevani rikki, vaan tuntui, että elän unelmaani. Tein, mitä tahdoin ja milloin tahdoin, näin kaikki varmasti haluavat elää. Silloin naureskelin miehelle, joka pyysi minua siivoamaan suuni enkä huomannut niitä sääliviä katseita, joita meininkimme kaupungilla sai varmasti aikaan. Kun mietin näitä asioita nyt kirjoittaessani tarkemmin ja menen muistoihini, minua nolottaa, nolottaa niin paljon, etten haluaisi laittaa niitä asioita tähän paperille. 
Mutta jotain tapahtui, kun tiivis ystäväporukkamme rakoili kaikkien painiessa omien juttujensa kanssa ja lopulta jäin yksin abina haalimaan kokoon kursseja ja lukemaan kirjoituksiin. Olin niin tehokkaasti halveksunut kouluamme, että en ollut edes ystävystynyt kuin omaan ydinporukkaamme. En ollut ollut missään mukana, en hallituksessa, en projekteissa, bileiden järjestämisessä, missään ja nyt istuin yksin kursseilla ykkösten kanssa. Minulla oli parisuhde ja hyviä ystäviä koulun ulkopuolella, joiden kanssa viikonloput menivät muiden karvan alta parikymppisten tapaan paikallisia kuppiloita kiertäen. 
En ollut tyhmä enkä saamaton, ja kun olin saanut puoli vuotta miettiä elämääni kirjoitusten jälkeen, keksin, mitä haluan tehdä. Ja sillä tiellä ollaan yhä. Pienten mutkien kautta päädyin tänne Kuopioon ja sain takaisin itseni. Muutos alkoi itseasiassa tapahtua jo aikuislukiossa, jonne menin täydentämään fykebin oppejani pääsykoetta varten. Panostin kouluun ja sain sieltä jopa kavereita, joiden kanssa lukea ja käydä lounaalla! Olin rauhallisempi ja enemmän sinut itseni kanssa, mutta todellinen muutos on tapahtunut täällä Kuopiossa. Itsetuntoni ei enää riipu siitä, kuinka monta miestä pystyn saamaan illan aikana. Vapaana rellestäminen ja ylimielisyys eivät ole hienon elämän merkkejä. Nykyisin haluan olla aito ja hyvä ystävä. 
Alkoholia en juo vieläkään sivistyneesti, mutta juon hauskasti ja eri tavoitteella kuin ennen. Syksyn alussa ja vapun aikaan tapahtumia kertyy ja silloin haluan kyllä olla kaikessa mukana! Nykyisin minulla on vain sellainen ongelma, että etkot on yleensä kaikista hauskimpia ja kun pääsen bilemestoille, en yleensä jaksa viihtyä siellä kovinkaan pitkään.
Mielestäni on ihan normaalia, että teinivuosina tulee tällaisia jaksoja, kun oma napa kiinnostaa ja etsitään sitä omaa identiteettiä. On kuitenkin parempi tapa, on mahdollisuus etsiä, tutkia ja selvittää ilman, että kapinoi yhteiskuntaa vastaan ja aiheuttaa mahdollisesti hallaa itselleen ja muille. 
Opiskelu on ihmisen parasta aikaa ja tarjoaa mahdollisuuden elämän mittaisiin ihmissuhteisiin, uusiin kokemuksiin ja vapaa-ajasta nauttimiseen! Menneisyyttä on turha surkutella, mutta siitä voi aina ottaa opikseen. Vaikka välillä toivon, että olisin käyttänyt nuo vuodet hyödyllisemmin ja haluaisin palata menneisyyteen, on hyväksyttävä se, että silloin se tuntui minusta hyvältä ja oikealta tavalta toimia. Nyt tiedän paremmin ja olen yhden asian omaksunut teinivuosistani tähänkin päivään: Äiti on aina oikeassa. 



10 kommenttia :

  1. Ihana pohdiskeleva ja henkilökohtainen kirjoitus, kiitos! Itse taas olen monesti toivonut huippulukiossa olleena että olisin teininä ottanut vähän iisimmin ja rellestänyt edes vähän. Laitoin kaikki paukut aikalailla kouluun ja harrastuksiin ja olin tosi kiltti. Sitten mua vähän niinku harmitti Otaniemessä että sellaiset jotka ei ollut täysin uhrautunut noille asioille pääsi ihan yhtälailla opiskelemaan samoja asioita. Hölmöä edes sanoa tuommoista ääneen nyt, mutta se avasi silmät sille että se oma tie tehdä asioita ei koskaan ole se ainoa :D Ja ehdin kyllä oikein hyvin rellestämään sitten opiskeluaikana, joka oli, kuten sanoit, elämäni parasta aikaa :) Tosin ei tää aikuisen, valmistuneen kolmekymppisenkään elämä huonoa ole, siitä täytyy vaan tehdä omannäköinen. Silloin tuntuu silti että elämä paranee vuosi vuodelta :) Toki myös innolla odotan jos ja kun pääsisin lääkikseen toista opiskelijaelämäkierrosta. Tällaisena tätinä se ehkä tosin on vähän rauhallisempi kuin eka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Heh, jännä huomata, kuinka ne tekemättömät jutut jääkin sitten enemmän harmittamaan. Kai siinä sitten jälkikäteen tuntuu, että jotain jäi välistä teki kummin päin tahansa :D Loppuen lopuksihan sillä ei nyt hirveästi väliä ole, millainen on teinivuotensa ollut, siitä kasvetaan kuitenkin aika nopeasti yli :)
      Opiskeluaikana ehtii kyllä löytämään itsensä ja kokeilemaan niitä monia muitakin polkuja! Mäkin odotan kyllä innokkaasti valmistumista ja sitä erilaista elämää sitten :) Vaikka tuskimpa musta ikinä kasista neljään -aikuista saa ja just pitää tehä oman näkönen siitä elämästä!
      Varmaan rauhallisempi, mutta seura tekee myös kaltaisekseen ;) Sitten voisi ottaa parhaat palat molemmista elämistä! Toivottavasti unelmasi toteutuu :)

      Poista
  2. Mulle on jo nyt 19v tullu toi, että nolottaa millanen ennen on tullu oltua!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, no näin se käy :D Itse oon yrittänyt taistella aikuiseks kasvamista vastaan niin kauan niin siks ehkä vähän myöhäisherännäinen ;)

      Poista
  3. Sinun kirjotuksia on muuten tosi kiva lukea. Mikäli ehdit niin opiskelijaprofiilipostauksia olis mukava saada lisää. Olen samanikäinen kuin sinä ja minulle idea lääketieteelliseen hakemisesta syntyi vasta vuosi sitten, ensi keväänä koitos nro.2 =D. Mafyn kurssillekin itseasiassa päädyin viime keväänä tän blogin kautta että kiitos ideasta, vaikkei sisälle vielä mentykään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Joo, ehdottomasti suunnitelmissa opiskelijaprofiileita, vaatii vaan vähän enemmän järjestelyitä kuin muut, mutta laitetaan nyt ekstrahuomio, että tulisi tehtyä vielä syksyn aikana :)
      No hyvä, että syntyi, siitä se sitten lähtee! :) Miltä eka kerta pääsykokeessa tuntui? Entä miten viihdyit mafyn kursseilla, sopiko sinulle? Toivottavasti ens keväänä on sun vuoro! Mihin meinasit hakea? :)

      Poista
  4. Ihailen rohkeuttasi avata elämääsi ja ajatuksiasi näin paljon! Kiitos myös blogin ulkoasun uudistuksesta, tekstiä on nyt huomattavasti helpompi lukea kun se on tasattu molemmin puolin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Loistavaa, sitä lähdinkin hakemaan ja olen itse myös tosi tyytyväinen tähän lopputulokseen :)

      Poista
  5. Kiitokset blogistasi! Kirjoitat todella hyvin, ja tähän postaukseen pystyin samaistumaan täysin. Ei todellakaan ole helppo vaihtaa normaalilta yläasteelta huippulukioon. Peruskoulussa sai loistaa yhtenä koko koulun parhaimpana oppilaana, mutta lukiossa pelkkä keskitaso vaati kolme kertaa enemmän töitä.

    Tsemppiä syksyyn :D!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kauniista sanoistasi :) Olet kyllä niin oikeassa, välillä vieläkin harmittaa tuo, muttta eihän sitä voi jäädä loppuelämäkseen murehtimaan teinivuosien valintoja :D Onneksi niistä ajoista on päästy eteenpäin ;)

      Kiitos!! Sitä tämä pimeä aika kyllä tosissaan tarvitsee ;)

      Poista