Miksi en suosittele lastentautien harjoittelua?

2017/04/21
Ja näin on kaksiviikkoinen lastentaudeilla viety päätökseen. Näiden kahdeksan päivän aikana olin mukana elämäni ensimmäisessä synnytyksessä ja sen jälkeen vielä neljässä muussa synnytyksessä. Opin enemmän tai vähemmän hoitamaan lapsen hengitysvaikeutta. Opin keuhkokuumeen hoidon lapsilla. Opin käsittelemään vastasyntynyttä ja olemaan pelkäämättä sen rikkoutumista. Opin eittämättä monia muitakin asioita, jotka tulevan enemmän tai vähemmän unohtumaan tämän puolentoista vuoden aikana, jonka verran joudun odottamaan omaa lastentautien kurssiani.


Sain olla täysillä mukana sairaalan arjessa, näin ja koin niin puuduttavat paperityöt kuin kiireelliset hätätilanteet. Aloin huomata, milloin oli tulipalokiire ja milloin saattoi siemaista kahvit loppuun. Huomasin, että monestikaan elämä ei ole sekunneista kiinni, vaikka se saattaisi näyttää siltä. Silloin on aika toimia ripeästi ja päättäväisesti, mutta liikaa paniikkia ei ole tarve lietsoa ympärilleen. Sain kokea, että lapset, ihan ne pienimmätkin, aistivat epävarmuuden ja kokemattomuuden käsitellessä. Johdonmukaiset ja tarpeeksi jämptit liikkeet ovat tällöin paikallaan, kun omakin syke laukkaa 150/min.


Näin, miten kielijänne leikataan vastasyntyneeltä. Näin, kuinka kanyyli laitetaan pieneen verisuoneen, joka haluaisi pysyä piilossa. Näin, että joskus meidän on tuotettava kipua ja epämukavuutta hoitaaksemme, vaaliaksemme ja selvittääksemme. Kukaan ei tee sitä mielellään ja kaikki yrittävät varmasti olla mahdollisimman helliä, mutta joskus on vaan saatava se verinäyte tai saatava ne lääkkeet menemään suonensisäisesti.

Lapsen, etenkin ihan pienen, itku on sydäntäraastavaa. Siinä taistelee jotain ihan perimmäisiä viettejään vastaan, kun ei poimi itkevää lasta syliinsä. Se on opittava hyväksymään, me toimimme sen lapsen parhaaksi. 


Näin, kuinka koko henkilökunta toimii sen yhden lapsen hyväksi. Tekee kaikkensa, että juuri hänen vaivansa selviäisi ja hän voisi elää niin terveenä ja hyvinvoivana kuin mahdollista. Vitsit, miten mä ihailenkaan näitä ihmisiä, kehen sain tässä tutustua! Lääkäreillä oli niin paljon tietotaitoa, etten voi ymmärtää, mistä he kaiken sen tiedon ovat ammentaneet. Miten se pysyy heidän päässään? Hoitajat tiesivät kaiken aina sen hetkisestä potilaastaan, he olivat avuliaita, viisaita, lempeitä ja hoitivat lapsia aina parhaansa mukaan. Nostan hattuani koko joukkiolle, te saitte sydämessäni heräämään pienen toivon siitä, että voisin joskus kuulua teidän huippujengiin!


Oli masentavaa lähteä tänään töistä vikan kerran. En saanut oikein mitään aikaiseksi koko päivänä ja ravasin vaan kahvihuoneessa syömässä herkkuja (tänään oli neljät läksiäiset) suruuni. Ensi maanantaini ei alakaan aamurapsalla enkä näe yhtään kotiinlähtötarkastusta. Kukaan ei tule hakemaan minua päivystykseen. En saa valua seniorikollegien perässä ja kuunnella heidän opetuksiaan. Lähtemisestä tuli paha mieli, tuli ikävä työelämään, ikävöin fiksuja kollegoita, ikävöin ihania lapsia ja siksi en suosittele lastentautien harjoittelua. Kaiken lisäksi lastentaudeilta saa vauvakuumeen ja synnytyspelon.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti