Miksi en näytä enää 15-vuotiaalta?

2016/07/25


Aivot, wtf? On tämä ihmisen mieli kyllä kummallinen. Viikko sen jälkeen, kun olen kirjoittanut ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa siitä, kuinka tyytyväinen olen tällä hetkellä kroppaani ja eläväni terveellisintä elämääni sitten ikuisuuden, päädyn katselemaan vanhoja irc-gallerian kuviani tarkoituksenani tehdä hauskuuttava postaus teini-Annin kasvamisesta aikuiseksi. Ja mitä siitä seuraa? Valtava itsetunnon menetys ja halu laihduttaa 15-vuotiaan Annin mittoihin, itku siitä, kuinka olenkaan antanut itseni päästää kroppani tähän kuntoon.

Ihmettelen, miten peilistä voi katsoa hyvinvoivan ja suhteellisen sporttisen näköinen nuori nainen, kun kuvissa joudun päivittelemään peppuni selluliittia ja kylkimakkaraa, jota ei kyllä tasan ollut siinä 15-kesäisenä. Mietin, mitä on tapahtunut noiden kahdeksan vuoden aikana, miten olen tullut tähän tilanteeseen ja koetan oppia jälleen rakastamaan kroppaani. "Muutaman kilon päästä", mietin hiljaa mielessäni, niin ettei kukaan vain saa tietää minun painivan tällaisten asioiden kanssa. 

Mietin myös, että miksi en saisi olla tyytyväinen tähän, mitä minulla on, tähän kroppaan, joka pystyy jo nyt vaikka mihin ja on riittävän voimakas. Kroppaan, jota useimmiten katson itse viehtyneenä ja jota tiedän puolisoni katsovan hyvinkin viehtyneenä. Samalla haluaisin kuitenkin puristaa vielä vähäsen, haluaisin olla vahvempi, nopeampi, parempi ja jos se johtaisi siihen, että lihakseni näkyisivät paremmin tai löysää olisi vähemmän, en voisi sanoa olevani tyytymätön.

Ihmettelen, miten fiilikset saattavat laukata näin laidasta laitaan itsekään tietämättä, mikä on totta ja mikä taas hetken epävarmuutta. Olin jo ehtinyt nähdä itseni muodokkaiden naisten puolestapuhujana ja aina itsevarmana, kunnes jotain näin triviaalia pääsee tapahtumaan enkä osannutkaan käsitellä tätä yhtään sen paremmin kuin 17-vuotias Anni, joka katsoi samaa irc-gallerian kuvaa ja mietti, miten minä annoin käydä näin. Ja se oli 10 kiloa sitten. Ei sillä, että minä vaakaa tuijottaisin, 8 kiloa kevyempi minä oli paljon huonommassa kunnossa.

En nyt voinut kuitenkaan hyssytellä, etteikö jotain olisi saatu liikkeelle tämän takia, minun rikkumaton itsevarmuuteni ropisi palasina lattialle ja päivän olen käännellyt tätä mielessäni. Enkä halua valheellisesti todeta tämän kaiken olevan negatiivista ja että aihetta murheeseen ei ole, teidänhän minä mistä ainakin osa näistä ylimääräisistä kurveista on tullut.

Kuningas alkoholi on ollut kuusitoistavuotiaasta asti läheinen tuttava, jonka kanssa pahimpina teinivuosina vietin kaksikin iltaa viikossa. Siihen päälle yösnägärit ja darramätöt ja koktail oli vaikea sulatettavaksi. Juuri, kun aloin päästä pahimmasta rellestysvaiheestani ohi parikymppisenä, alkoi unelmieni fuksivuosi. Fuksivuosi ja sitä seurannut toinen vuosi ovat olleet elämäni parhaimpia, niin kokemusrikkaita ja täynnä upeita ihmisiä ja mielenkiintoista alaa, että en ole voinut parempaa toivoa. Välillä mietin, kannattaisikohan rajoittaa, mutta sitten en osaa kuitenkaan, minulla on niin hauskaa kännissä, on aina ollut. En juo suruun tai pettymyksiin enkä harrasta tissuttelua, en oikeastaan pidä alkoholin mausta, mutta jos tiedossa on hyvät bileet, ei minun ole tiedetty kieltäytyvän huikasta.

Elämäntapani ovat muuten aika hyvät, kuten tosissaan siinä aikaisemmassa terveyspostauksessa mainitsin, mutta luulenpa, että nyt minun on aika oppia bilettämään ilman viinaa. Tai ainakin ilman massiivisia jurreja joka kerta.

Palasin asian äärelle muutaman tunnin päästä ja ajatus alkoi kirkastumaan päähäni. Miksi minun edes pitäisi näyttää teini-ikäiseltä, kun olen kerta jo aikuisuuden kynnystä koputteleva. Eikai minulla ole mitään syytä hävetä muotojani tai menneisyyttäni. Enkai minä nyt enää haikaile teinivuosieni perään, kun olen pitkän työn ja johdatuksen avulla päässyt juuri siihen pisteeseen elämässäni, mikä on minulle se oikea. Tiedän vähän tarkemmin, mitä tietä minun tulee kulkea. Ja tiedän, että arvoani ei mitata kiloissa tai reidenympäryksellä. Pystyn itse joka päivä olemaan parempi minä ja tavoittelemaan vaikka sitten sitä nopeutta, vahvuutta ja ketteryyttä, muttei se tarkoita sitä, että minun tulisi jahdata jotain vartaloa, joka oli vain hetkenaikainen kuoreni tällä matkalla.

Pienenä ystäväni kanssa pohdimme kysymystä "Olisitko mieluummin maailman kaunein ja tyhmä vai maailman viisain ja ruma?" ja kuten silloin, valitsisin yhä viimeisimmän vaihtoehdon, vaikka aikuisesta ehdot tuntuvat hassun mustavalkoisilta ja jopa rujoilta. Haluan olla kaikille ystävällinen, iloa tuova, huumorintajuinen, hyvä ystävä, kunnianhimoinen, maailmanparantaja ja mitä ikinä villi mielikuvitukseni pystyy keksimään eikä mihinkään niihin tulla vaatimaan Annia koossa 36, riittää että olen terve ja toimintakykyinen. Ja siitä sietääkin kiittää.

Ja sain tissit, jei!

Eipä ollut tarkoitus lähteä näin syvällisesti tätä analysoimaan, mutta kun lähti, niin sitä vain lähti sitten siihen tajunnanvirtaan mukaan. Eikä muuten hirveästi tarvinnut miettiä, että mitähän tähä laittaisi seuraavaksi. Saan varmaan kahden viikon päästä kuulla kurssikavereiltani tästä päätöksestä ja ehkä teksistäkin, kun kokoonnumme porukalla iloitsemaan jälleennäkemisestä.

Ja hei, jos tämä nyt säikäytti jonkun tulevan kollegan tai sellaiseksi haikailevan, niin meiltä löytyy paljon myös holitonta toimintaa eikä muissakaan tapahtumissa vaadita vakavaa päihtymystilaa! Jokainen saa tehdä omat päätöksensä ja kaikki muut tulevat ymmärtämään. Plussaa myös aika avoimesta porukasta, meitä löytyy jokaiseen junaan.

Tää onki nyt mun aikuistuvan naisen kroppa ja hitto, kyllä mä taidan siitä pitää













2 kommenttia :

  1. Hahaa tunnistan kyllä käyneeni läpi samat pohdiskellut opiskeluaikoina :D Oli pakko kommata että itse en opiskellessani ressannut tuosta biletyksestä yms (niinkuin ei teekkarit yleensä) vaan annoin mennä fiiliksellä. Painoa tuli roimasti lisää ekojen kolmen vuoden aikana. Ja kappas vain, sitten kun koulu alkoi lähestyä loppuaan niin se bailumoodi alkoi hiipua. Mukaan tuli tiiviimmin liikunta sun muut terveelliset elämän tavat (oon kyllä aina harrastanut jotain, "aktiiviteekkarivuosina" vain vähän vähemmän). Itse näin valmistuneena ja töissä käyvänä oon tosi iloinen siitä että osasin ottaa opiskelusta ilon irti, alkon kanssa ja ilman. Tälleen kolmikymppisenä jaksaa enää juoda pari bisseä lauantaisin ennen kuin urvahtaa työviikon jälkeen :D Upealta näytät nyt, mutta ymmärrän tosi hyvin nuo ajatukset, itsekin samojen kanssa painii aina välillä. Onneksi noita ajatuksia seuraa myös vuorostaan päivät joina tykkää itsestään ihan täysiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että löytyy hengenheimolaisia! Tuntuu, että meilläkin moni ykkösvuoden jälkeen heräsi karuun todellisuuteen ja vähensi bilettämistä reippaalla kädellä. Ei tämä kyllä usein edes kouluvuoden aikana painakkaan mieltä, sen verran hyviä kemuja siellä on, että ei kyllä halua missata! :D Tottahan se on että näitä "aktiivivuosia" ei enää ole varmaan useita jäljellä, joten otetaan ilo irti niistä! Ja kyllä ykkösvuoden jälkeen huomasi, ettei jaksa ihan jokaisissa kissanristiäisissä ravata ;)
      Kiitos kommentistasi, oli tosi positiivinen! ja kiva tietää, että muillekin on alko välillä maistunut :D Ihan tuli mukamas yllätyksenä :)

      Poista